Hiihdeltiin Hartwallille vähän neljän jälkeen, eikä jonottajia ollut juuri nimeksikään. Harvinaisen kettumainen jonotuspaikka tuo Hartwall kyllä, vessaan sai juosta Pasilan asemalle asti. Johan siinä kipittäessä tulee uudestaan hätä, ennenkuin pääsee takaisin. Vaatetuskaan ei ollut syyskuuhun ihan kohdillaan, enhän minä nyt millään voinut lähteä matkaan ilman rakkaita Tarot housujani! No, siinä sitten tuulessa ja tuiverruksessa paleltiin pari tuntia.
Tuli sisäänpääsyn aika, ja tietenkin meidän jonolle sattui joku saamarin niuhottajamuija. Ei sitä tarvitse korvaan mulle karjua, että älä työnnä, kun 200 ihmistä työntää takaa... No, kyllä sen kiekaisun kuuli varmaan jokainen ulkonaliikkunut. Korvatulpat siis tarpeelliset jo ennen keikkaa ;)Tiketillä ei mennyt kaikki ihan putkeen lippujensa suhteen. Sisäänpääsyssä selvisi, että Tiketin liput ei toimi ollenkaan, joten porukkaa käännytettiin sisäänkäynniltä lipunmyyntipisteeseen. Kivat niille 10h jonottaneille... Onneksi me oltiin hankittu omamme Lippupisteen kautta, ja hankitaan tuon perusteella jatkossakin.
Sen tavanomaisen ÄLKÄÄ JUOSKO- huutelun jälkeen päädyttiin sitten kolmanteen riviin. Jokunen aika odoteltiin, kunnes lämppärinä toiminut Daughtry hyppäsi lavalle. Chris veti hyvän shown, mutta oma huomioni harhaili taas kitaristiin... Joka ystävällisesti heitti mua plektralla suoraan rinnuksille, ja paniikinomaisen kauhomisen jälkeen sain sen lattialta kahmuttua itselleni. Kiitos!
Valitettavasti en saanut Joshista parempaa kuvaa.
Kaikkineen Daughtry oli erittäin positiivinen yllätys, eikä aiheuttanut sitä tavanomaista lämppäristä aiheutuvaa tuskaa ja kellonvilkuilua ollenkaan! Pointsit tästä jätkille, mahtava show!
Ja tässäpä Daughtryn settilista:
1. Renegade
2. Outta My Head
3. Crawling Back to You
4. Over You
5. No Surprise
6. Home
7. Feels Like Tonight
8. It's Not Over
9. There And Back Again
No sitten, tosin vartin myöhässä, Nickelback asteli lavalle ja härregyyd oli korvat haljeta sen kirkumisen seurauksena ;)
Kovasti tuntuivat kaverit olevan juttutuulella, Chad lupaili liittyvänsä Suomen Olympiajoukkueeseen juopottelussa. Ja oli kuulemma niin paljon naisia paikalla, että teki jätkien mieli muuttaa tänne kylmään pohjolaan. Ainakin lupaustensa perusteella ovat vielä joskus takaisin tulossa! Tiedä sitten taas olivatko nämä taas näitä joka maassa heiteltäviä sepustuksia, mutta hyvin upposi yleisöön.
Nickelback aloitteli mainiosti aloitusbiisiksi sopivalla This Means War - kappaleella, ja jos ei tuo vielä nostanut joka ikistä ahteria penkistä ylös, sen teki viimeistään sitten Something in Your Mouth. Kahden ensimmäisen biisin jälkeen fiilis oli jo ihan katossa, ainakin eturiveissä. Tosin omaa tunnelmaani yritti kovasti laimentaa takanani ollut tyyppi, jolla tuntui olevan joku mieletön tarve takoa mua selkään..
Seuraavaksi itselleni hieman vieraammaksi jäänyt Never Again ja tämän jälkeen melkoiseksi kuorolauluksi yltynyt Photograph. Seuraavaksi vähän itkubiisiä, Far Away omistettuna naisille. On se kuulemma mahtava fiilis, kun tuhannet naiset huutavat takiasi, mutta kuulemma ei ole yhtä hauskaa, jos ne huutavat sinulle. Siihen tarkoitukseen riittää yksi.
Sitten taas minulle vähän tuntemattomampi kaksikko Too Bad ja Animals. Hyviä biisejä molemmat, ei siinä mitään, mutta vähän latisti omaa fiilistäni, kun en ollut ehtinyt näihin tutustua, mutta oma mokahan tuo oli.
Trying Not to Love You melkeinpä sai tipan linssiin. Oli se vaan niin herkkää... Mutta sitten taas kunnon rokki-ilottelua, Rockstar ja Someday, kunnes taas herkisteltiin Lullaby:n tahtiin.
When We Stand Together toimi livenä jotenkin ihan älyttömän hyvin. Levyllä en tästä biisistä sen kummemmin tykännyt, mutta nosti pisteitään livevedon jälkeen.
Sitten tuli Danielin hetki loistaa ja jätkä saikin paukutella kannujaan pitkän aikaa. Ihailen edelleen hänen fyysistä kuntoaan, itse olisin varmaan kellahtanut kuolleena jakkaralta moisen riehumisen jälkeen.
Seuraavaksi taas vähän oudompi biisi Figured You Out, mutta eipä tuo mitään, sillä How You Remind Me:n tahtiin pääsin taas lauleskelemaan oikein somasti edessä seisseiden korvaan. (anteeksi ;)
Kohtalaisen pitkään kestäneen taputtelun ja yleisen mekastuksen jälkeen bändi saapasteli lavalle vielä vetämään kahden biisin encoren. Gotta Be Somebody ja Burn It to the Ground viimeisteli keikan mahtavasti, ja jätti päälle melkoiset fiilikset. Kiitos sille, kuka valitsi viimeisen biisin paikan, sillä sen hyppimisen jälkeen oli hieman vaikeuksia pysyä jaloillaan.
Keikan jälkeen koin vielä iloisen yllätyksen, keikkaseuranani uskollisesti toiminut äiti oli löytänyt jaloistani Chadin plektran! Kiitos!
Eli mukaan tarttui kokonaista kaksi plektraa! Wow! :)
Loppufiilikset erittäin positiiviset pientä niska- ja selkäkipua lukuunottamatta. Kiitos Daughtry ja Nickelback!
Nyt joudun taas viettämään hiljaiseloa marraskuulle, eli next stop: NIGHTWISH!
